29.2.24

 Pitää saada tämä päivämäärä talteen.

Luin aamulla jotain juttua parisuhteen ongelmista ja jutussa oli mainittu projektio.

Sitähän T käyttää, hän ei suostu käsittelemään asioita tunteen kautta, ei suostu ajattelemaan sitä, miten ja miksi on aiheuttanut toiselle pahaa mieltä, vaan kääntää asiat toisen syyksi. "Niin kai sä olit taas tehnyt jotain ja siksi petin lupauksen". Hän ei koskaan pysty kertomaan, mihin hänen ajatuksensa siitä, että minä olisin "taas" tehnyt jotain perustuu. Omaa vastuutaan hän ei kanna, vaan ajattelu on juurikin niin kieroa, että 1. kun hän tekee jotain inhottavaa / kurjaa  minulle ja 2. loukkaannun, niin 3. hän hermostuu siitä, että olen loukkaantunut ja 4. kostaa. Ja yleensä 5. kosto kestää kauan ja 6. hän ei osoita katumusta tai sitä, että olisi pahoillaan tai haluaa toimia jatkossa toisin ja 7. hän ei ole se, joka ottaa yhteyttä eikä hän halua keskustella tai sovitella asioita myöhemmin.

Ihon alle, sieluun tai sydämeen ei mene mikään. Ei se, että tuossa on minulle tärkeä ihminen ja olen satuttanut häntä. Ei, vaan vika on toisessa, mitäs meni loukkaantumaan. Mutta mikä T on määrittämään sitä mistä minä saan loukkaantua ja miltä asiat minusta tuntuu. Ei mikään. En minäkään voi häntä määräillä tai sanoa, millainen hänen täytyy olla. En usko, että olen kovinkaan väärässä kun ajattelen, että puhuminen on tärkeää siksi, että oppii tuntemaan toista ihmistä ja ymmärtää toisen ajattelua ja toimintatapoja. Mutta aamulla mietin sitä, että meillä on 2 v 5 kk asiat keskustelematta.

Tänään ratkesi pari asiaa. Pitkään jatkunut kodin arkista puuhailua haitannut ongelma tuli ilmeisesti kuntoon, monta vuotta siihen meni, mutta kun vihdoin tuli vastaan se ihminen, joka kuunteli ja uskoi, niin asia oli kunnossa n. 20 minuutissa. Ainakin nyt vaikuttaa siltä, että kuntoon tuli.

Sitten löytyi yksi 2 vuotta kateissa ollut puinen penkki. Erikoinen tarina, mutta en kerro tarkemmin.

Sitten vielä kävelylenkki kaverin kanssa. Asioista juttelemista ja lenkin päätteeksi syömään.

(Tämä oli näköjään postaus nro 292, hauska sattuma.)

Tunnista tuntiin

 6 viikkoa näkemättä ja puhumatta, pian 6 viikkoa viestittämättä.

Viimeisin viesti oli T:ltä: "Jaaha, missäköhän välissä mä tommoset sit taas luen 🙄 "

Tilanne oli se, että T oli mun luona 5 päivää ja asiat oli ihan hyvin. Hänen piti lähteä äitinsä synttärikahveille ja sitten piti olla vielä 1 päivä vapaata ja sitten töihin. 2 päivää töissä ja sitten työmatkaksi luettava laivareissu. Ajattelin, että laivalta tai reissun jälkeen T ei soita, joten hän soittaa mulle töihin ajaessaan päivä ennen laivareissua. Ei soittanut. Laitoin jossain vaiheessa viestiä, että odotin sun soittavan kun huomenna on reissu. Sain vastauksen: "Ei jaksanut. 🙁 "

Vastauksen muodosta päättelin, että T on töissä, eikä voi enää soittaa ja oli töihin ajaessaan niin väsynyt, ettei jaksanut puhua. Kello oli 20.15. joten iltaa oli vielä jäljellä. Mutta eihän töistä voi soittaa...

Pari viestiä myöhemmin selvisi, että T ei ollut töissä, vaan kotona. Eli soittaa olisi voinut ihan hyvin. Kun T oli jopa tietoinen, että odotin puhelua häneltä. Minähän en saa soittaa T:lle, koska se häiritsee häntä.

Olikin niin, että T oli ottanut pari ylimääräistä vapaapäivää, mutta ei ollut kertonut sitä minulle selkeästi. Hän sanoi vaihtaneensa työvuoroja, mutta uuden työvuorosysteemin myötä en uskonut, että vuoroja voisi konkreettisesti enää vaihtaa pois. Oletus aiemman tiedon pohjalta oli se, että T on vaihtanut myöhemmin alkavaan työvuoroon.

5 päivää yhdessä oli mennyt ihan ok ja positiivista oli se, ettei T himoinnut viinaa. Vaikka siitä oltiin puhuttu, että mun luona voi jotain juoda, ei kuitenkaan juotu, eikä se tuntunut olevan ongelma. Olin todella tyytyväinen ja ylpeä T:stä, mun mieli oli hyvä ja ajattelin, että T huomasi nyt, että kun meillä on asiat hyvin, hän ei edes kaipaa viinaa. Ajattelin, että suunta on nyt tosi hyvä. Minäkään en ollut kiukkuinen, kun viinan himo ei kiristänyt välejä.

Kun tajusin, ettei T ollut puhunut viinasta, koska tiesi ehtivänsä juoda kotona pari päivää yksin ennen töihin menemistä, minua nolotti. Häpesin sitä, että olin uskonut hyvään ja olin jo ehtinyt kehua kaverilleni sekä eräälle virallisemmalle taholle, että oli kivaa, tehtiin asioita yhdessä, eikä T edes halunnut juoda vaikka oli pian menossa töihin. (Eli ei halunnut varata aikaa juomiselle, kuten yleensä)

Tuli huijattu olo. Viesteissä kerroin T:lle miten olin ajatellut asioiden olevan ja miltä minusta oli tuntunut ja T käänsi asian niin, että valitan nyt hänelle siitä, että hän oli mun kanssa useamman päivän eikä vinkunut viinan perään. Ei, siitä en valittanut, vaan olin tyytymätön siihen, että T johti minua harhaan. Hän oli jopa kertonut, ettei kotona ole juurikaan viinaa ja ettei käynyt Alkossa kotimatkalla. Olin hetken ollut tosi tyytyväinen. 

Kerroin sen, että minusta asiat menivät luonani hyvin ja oli rauhallista olla yhdessä. T vastasi: "Niin, no etkö sä voisi jatkaa rauhallisuutta, ettei kaikki mene taas vituiksi?" Vastuu on siis yhä edelleen aina minulla. Se olen vieläkin minä, joka toimii väärin. Ei T. Jos hän jättää asioita kertomatta, se on minun syytäni. Jos toimin niiden tietojen varassa, jotka minulle on annettu, on minun syytäni, mikäli minulle tulee jostain myöhemmin paljastuvasta seikasta paha mieli. Niinhän se on T:n mukaan, että mun reaktio on väärä. Ainuttakaan hänen ikävää tekoa ei olla selvitetty, kertaakaan ei olla puhuttu mitään asiaa mun näkökulmasta läpi, vaan aina se on niin, että jos minä loukkaannun kun T toimii väärin mua kohtaan, olen viallinen, koska loukkaannun. En saa loukkaantua, koska sitten T kostaa, yleensä mykkäkoululla tai jonkin yhteisen suunnitelman perumisella yksipuolisesti. Milloinkaan T ei pohdi oliko minulla alunperin perusteltu syy loukkaantua tai mitä hän voisi tehdä asian sovittelemiseksi tai hyvittelemiseksi. 

Kun 5,5 viikkoa sitten viestittelimme, laitoin sen suuntaista viestiä, että seuraavilla vapailla voitaisiin nähdä. Toki vapaat olivat T:n vuoronvaihtojen vuoksi lyhyemmät, mutta kuitenkin. T ei kysellyt vapaiden alkaessa mitään. Sitten hän oli muutaman päivän töissä ja pari viikkoa lomalla ja vapailla. Eikä mitään kuulunut. Sitten taas muutama päivä töissä ja parin viikon lomajakso + vapaat. Se on meneillään nyt, eikä mitään ole kuulunut. 

Se tuntuu pahalta siksi, että lokakuussa hän on suunnitellut näitä pidempiä lomajaksoja ja todennut, että voidaan tehdä joku reissu yhdessä. Vielä marraskuussakin hän kyseli sopisiko se, että ensimmäisellä tai toisella lomajaksolla hän on mun kanssa ja jompana kumpana ajankohtana kävisi sukuloimassa. Jossain vaiheessa lomista puhuttiin ja T sanoi: "Varaa sinä sitten joku reissu." T tietää, että tuollaiset varausjutut on mulle jännittäviä / pelottavia, joten tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei aito tarkoitus ollut tehdä mun kanssa millään lomajaksolla minkäänlaista ulkomaanmatkaa - mikäli se olisi ollut tarkoitus ja T olisi ajatellut, että joku yhteinen kiva tekeminen olisi paikallaan, niin kyllä T olisi reissun varannut, toki sitä varmaan oltaisiin suunniteltu yhdessä.

Kolmaskin lomajakso on vielä tulossa. Silloin T menee isänsä kanssa matkoille. Kun matkan ajankohtaa varmistelin, T sanoi, että myös kesälle on suunnitteilla reissu isän kanssa. Meillä on T:n kanssa ollut jo 3 yhteistä kesää. Yhtään kesälomamatkaa ei olla yhdessä tehty. 2 kertaa on käyty laivalla, toinen oli vuosipäivä, jolloin T nukkui niin, ettei ehditty syömään, vaikka sitä odotin. Toinen reissu oli sentään hieman onnistuneempi, mutta kova säätäminen siinäkin oli.

Kaksi kertaa on käyty Tallinnassa, ensin Rammsteinin keikalla (pitkä ja hankala tarina, en edes meinannut kelvata mukaan ja jälkipyykki oli rumaa kun T unohti sovitun tapaamisen ja vaihtoi taas kerran työvuoroja) ja sitten joulumarkkinoilla 2022. Myös tuon reissun varaamisessa oli omat haasteensa. Kaksi kertaa on käyty Tampereella viime vuoden loppupuolella, ensin piti käyttää hotellilahjakortti pois ja toinen oli T:n erään pidemmän mykkäkoulun aikana buukkaama "oma reissu", jolle kuitenkin neuvottelin itseni mukaan. Niin, onhan nuokin reissut jotain, mutta melkein aina on ollut jotain ikävää.... yhdellä reissulla T potkaisi minua jääkalikalla jalkaan, kun olin eri mieltä Alkoon menemisestä.

Taas hupenee mahdollisuus yhteisestä lomasta kovaa vauhtia. Vaikka T nyt ottaisi yhteyttä, mitään ei ehditä enää buukata.... Mm. Korkeasaaressa olisi ollut ilmaispäivä, sekin olisi ollut yksi vaihtoehto, mikäli ei ulkomaille asti oltaisi päädytty. Mutta kun ei asioista neuvotella yhdessä, vaan T voi lupailla ja perua. T voi aloittaa mykkäkoulun ja ilmoittaa, että ottaa yhteyttä sitten kun HÄNESTÄ tuntuu siltä.

Nyt sitten tämä 6 viikon ero.... Alussa jakselin melko hyvin ja ajattelin, että oma asenteeni on muuttunut, tilanne oli hieman "joko taas" ja toimintakykyni pysyi melko hyvänä. 2 viikon kohdalla tuli ikävä sitä, miltä T tuntuu lähellä, millaista on nukkua vieressä jne.

Sitten alkoi tulla pulmia, joista T ei tiedä mitään. Olin 2 viikkoa tosi kipeä, eikä ollut ketään, joka olisi käynyt mulle kaupassa. Ja sitten hajosi auto. Sitten on ollut naapurishowta ja yllättäviä uutisia. Eikä T tiedä näistä mitään, koska hän ei ole kertaakaan kysynyt mitä mulle kuuluu.

En minäkään ole häneltä kysynyt, koska viimeisin T:n viesti oli tuo: "Jaaha, missäköhän välissä mä tommoset sit taas luen 🙄 "  Tuo oli vastaus siihen, kun selitin uudestaan miltä minusta tuntui, kun T salasi minulta aika ison asian. Kerroin, miten tunsin, että minua on johdettu harhaan. T olisi voinut vastata jotenkin ymmärtäväisesti ja kuunnella minun kokemustani, mutta reaktio oli aika vähättelevä. Työvuoron vaihto (ja sen myötä seuraavien vapaiden lyhentyminen) kuitattiin näin: "Niin no en mä varmaan sit muistanut sanoa." 

T:n viimeisin viesti on tulkittavissa niin, että hän palaa asiaan kun on "ehtinyt" lukea mun viestit. Ja ehkä jos suuri ihme tapahtuu, asiasta keskustellaan. Hiljaista on ollut. Eilen mietin sitä, kun T joskus sanoi, että jos suhteessa ei ole seksiä, se ei ole parisuhde. No onko parisuhde sitten sellainen, missä ei huomioida tai arvosteta toista? T on puhunut asioista sen verran, että mun pitää lähteä mikäli koen hänen kohtelevan mua huonosti. Asiaa ei siis lähestytä siitä näkökulmasta, että hän kuuntelisi kun kerron miten koen hänen kohdelleen mua huonosti ja koitettaisiin yhdessä pohtia ratkaisuja. 

Minun pitää vaan aina olla kiltti ja rauhallinen. Sitten T:n mielestä asiat sujuu paremmin. Nyt olen ollut 5,5 viikkoa rauhallinen ja hiljaa, mutta silti T:stä ei kuulu mitään. T:n vaatimukset on täytetty, mutta silti hän ei huomioi. Ei tule vastaan, ei jousta. Eikä hän huomaa sitä, että vaikka täyttäisin hänen odotuksensa ja antaisin miten paljon tahansa periksi, hän ei kohtele minua yhtään sen paremmin kuin silloin, kun koitin kapinoida. Kiltteys ja rauhallisuus on vain T:n vaatima kulissi, hänen asettama odotus / edellytys, mutta omasta toiminnastaan hän ei ota vastuuta eikä pohdi omaa osuuttaan asioihin. Hänellä pitää olla helppoa ja mukavaa. Suhteeseen on päädytty yhteisellä päätöksellä ja hän on silloin luvannut minulle tiettyjä asioita. Miten paljon paremmin suhde toimisi, mikäli hän kantaisi oman vastuunsa. Kuulostaa varmaan typerältä, mutta jos T huolehtisi ja osoittaisi, että välittää. Kysyisi joskus, onko jotain mitä hän voi mun hyväksi tehdä. 

Mulla on nyt tietty toive ja odotus sen suhteen, mitä tässä voisi tapahtua. Toisaalta on hyvin todennäköistä, ettei asiat mene mun toiveen / odotuksen mukaisesti. Kirjoitin nyt kuitenkin tänne, kun aamulla tuntui niin pahalta.

Aamu

 Heräsin todella ahdistuneena, liian lyhyiden yöunien jälkeen. Pohdin mitä tekisin, mitä kaikkea kirjoittaisin tänne, olen miettinyt sitä, että kuukausittaisia muisteluja suhteen ajalta pitäisi jatkaa ja olen miettinyt myös sitä, kirjoitanko tänne niistä asioista, joista T ei ole minun antanut suhteen aikana puhua. Mutta edelleen pelottaa se, miten huonoon kuntoon menen itse. Vaikka paljon muistankin erinäisistä vaiheista suhteen ajalta, onko mieli kuitenkin jollain tasolla ollut armollinen ja palautuisiko muistoja kirjatessa (kalenteri, tekstarit ja sähköpostit taustamateriaalina) liian ikäviä asioita mieleen.

Eilen tuli täyteen 31 päivää puhumatta ja näkemättä T:n kanssa. Tyttäreni sanoi viime viikolla, että ei T laske päiviä tuolla tavalla. Tiedän sen itsekin, mutta eikö hän havahdu edes siihen, että viimeksi kun näimme, oli kesä, oli lämmintä ja meidän piti vielä tehdä kesäreissuja, mutta nyt on jo syksy. Olen pohtinut jo sitä, että huomaako hän edes jossain vaiheessa, että onkin talvi, emmekä ole nähneet moneen kuukauteen.

Pelkään sitä, mitä hän tekee yksin ollessaan, miten paljon hän tekee muiden kanssa asioita, joita on luvannut tehdä minun kanssani. Pelkään sitä, eikö hän ajattele lainkaan minun tunteitani tai minun vointiani, ja pystyykö hän itse samaan aikaan antamaan kavereilleen ja suvulleen sen vaikutelman, että kaikki on hyvin ja hänellä menee ihan kivasti. Pelkään sitä, että hän todellakin suhtautuu niin, että hänellä on nyt mukavaa ja kivaa ja helppoa. Ja ahdistun siitä, että hän todennäköisesti myös ajattelee niin. Jos jossain vaiheessa päädymme jonkinlaiseen kontaktiin, tiedän jo aiemmasta kokemuksesta, että hän sanoo: "Tuossa olikin monta kuukautta rauhallista".

Asioista ei puhuta, asioita ei käsitellä, minulla ei saa olla tunteita. Tai saa, hyviä ja lämpimällä tavalla hänelle osoitettavia tunteita. Läheisyyttä ja rakkautta. Mutta kun asiat eivät vaan toimi noin. Ei ikävät asiat katoa, vaikka niitä miten piilottaisi maton alle.

Pelkään sitä, että romahdan pahemmin kuin aikoihin. Se on todella pelottava ja ahdistava tunne. Koitan jo keksiä keinoja, jotka turruttaisivat edes hetkeksi suurinta ahdistusta, itkuisuutta, taantumista. Pelkään Miki Liukkosen kohtaloa; jos joutuisin vaikkapa osastohoitoon, palaisinko tyhjään kotiin, joka on kuitenkin täynnä sitä samaa ahdistusta ja muistoja, samaa hiljaisuutta, sitä, että kukaan ei ole aikoihin kysynyt: "Mitä sulle kuuluu, mitä toivot, miten voisin sua auttaa?" En saa pyytää tai toivoa mitään. En ole oikein koskaan saanut ja nyt piti olla toisin. T on luvannut auttaa. Hän on sanonut, ettei minun tarvitse jaksaa kaikkea yksin.

Olen luullut, että hän tuntee minut ja on tutustunut elämänhistoriaani riittävästi. Olen selittänyt hänelle toimintamekanismejani ja käytösmallejani. Olen luullut, että hän on ymmärtänyt sen, mitä olen kertonut. Ilmeisesti niin ei olekaan. Olen nyt alkanut pohtia, että onko hän kuunnellut minua lainkaan. Minulle luontainen tapa käsitellä asioita on kirjoittaminen. Silloin, kun on tuntunut, että T ei kuuntele riittävästi, olen kirjoittanut hänelle. Silloin olen myös avoimemmin uskaltanut itse kertoa hankalista asioista ja käyttää enemmän "oikeita termejä". Nyt alkaa tuntua siltä, että T ei ole lukenut tärkeimpiä asioita ja jos on, ei ole paneutunut lukemaansa, ei ole halunnut kuulla / nähdä minua sellaisena kuin olen.

Hän on varmaan myös tulkinnut jotain kirjoittamiani asioita niin, että valitan ja olen vihainen, vaikka suurin osa asioista on kirjoitettu ahdistuneena, surullisena ja usein samalla itkien. Olen kertonut asioista, jotka minusta ovat huonosti ja joihin toivoisin parannusta. T on kokenut, että haluan tapella. Olen viime aikoina sanonut hänelle, että joskus voi kysyä tarkentavia kysymyksiä ja varmistaa, että on ymmärtänyt toisen sanoman oikein. Tätä ei ole tapahtunut.

Pelkään oman vointini puolesta tällä hetkellä todella paljon. Aiemman historiani perusteella tunnistan asioita itsessäni melko hyvin ja nyt on asiat aika huonosti. Koitan sinnitellä kotona ja huolehtia kodista edes jonkin verran, mutta samalla on se tunne, että mitään motivaatiota siihen ei ole, koska tulen jäämään yksin ja hylätyksi taas uudestaan.

Suurin pelkoni on se, että luisun takaisin siihen tilanteeseen, jossa olin n. 10 v sitten ja joka päättyi tuossa muutama vuosi sitten - tai ei päättynyt, mutta vointi parani huomattavasti. Pelkään sitä tilannetta, jossa jo kerran olen elänyt. Poistin läppäriltä vanhoja kuvia ja löysin samalla lisää sellaisia kuvia, joissa näkyy se, missä kunnossa tämä ns. koti on joskus ollut. Vielä 3-4 vuotta sitten on otettu todella pahoja kuvia kodin kaaoksesta. En ymmärrä miten siitä tilanteesta olen noussut. En ymmärrä miten olen sen tehnyt, millä voimavaroilla. Totta on kuitenkin se, että olen tehnyt sen käytännössä täysin yksin. En ole saanut siivousapua, sosiaalitoimi on muutaman kerran vuosien varrella ollut tilanteesta tietoinen, mutta apua ei olla annettu. Yhteiskunnan turvaverkot ovatkin asiaa erikseen - on valetta, että apua saa kun sitä tarvitsee.

Kuka sitä sitten arvostaisi, että olen tehnyt valtavan työn ihan yksin. Kuka ymmärtäisi, että ei ehkä itse vastaavassa tilanteessa jaksaisi toimia, mutta vaikka minäkään en ole juurikaan jaksanut, muutosta on tapahtunut. Kuka sanoisi, että olet pärjännyt olosuhteisiin nähden hienosti. Kuka sanoisi, että sinäkin saat joskus olla heikko ja ansaitset apua muilta.

* * * * * * * * *

Pelkään tällä hetkellä todella paljon ja montaa asiaa. T ei laske aikaa eteenpäin eikä taaksepäin, mutta minä lasken. Aika pian on tulossa yksi sellainen asia, joka ei saisi tuhoutua. Pahalta näyttää.

Parisuhdekatsaus

 Tilanne huono, se ihminen ei näe itkuja ja synkimpiä alhoja, jonka ne kuuluisi nähdä. Muutama henkilö koittaa pitää pinnalla, olla tukena, kuunnella. Se ihminen, jonka pitäisi nämä asiat nähdä ja kuulla, ei suostu puhumaan, ei ota yhteyttä, ei tule vaikka pyydän.

Ei soita kun pyydän, ei vastaa kun soitan. Ihan niinkuin monta kertaa aiemminkin on tehnyt.

Viime viikolla laitoin viestin, että laitoin tärkeää s.postia ja että avain ratkaisuun on siinä, että hän antaa minulle aikaa ja panostaa minuun, luottamus, apu, tuki, yhteisiä kivoja juttuja. Hän vastasi, että sitten ollaan umpikujassa, josta ei ole ulospääsyä, hei hei. 

Eikä hän ole sen jälkeen ottanut yhteyttä.

Sain viime viikolla kuulla myös, että hänen mielestään asiat ovat minun syytäni. Hän ei kuitenkaan kertonut miten olen hänen mielestään toiminut väärin. Eikä hän ole sitä koskaan aiemminkaan kertonut. Olen kyllä kysynyt. Ainoa seikka, jonka olen saanut hänestä irti on se, että mun reaktio johonkin asiaan oli väärä. Yleensä siis niin, että kun hän pettää lupauksen tai loukkaa muulla tavalla, en saa loukkaantua. Asia pitää vain sivuuttaa, ei saa pyytää selitystä eikä saa odottaa hyvittelyä tai sovittelua. Se on mielestäni kohtuuton vaatimus, minun pitäisi mitätöidä omat tunteeni, jotta hänelle ei tulisi paha mieli.

Olen usein laskenut sitä, miten usein nähdään, miten pitkiä aikoja ollaan erossa tai miten pitkiä mykkäkouluja hän pitää. Siitä hän suuttuu. "Sä niin tykkäät noista tilastoista". Pidän tilastoja vain siksi, jotta voisin osoittaa hänelle, että me todellakin näemme harvoin ja että jos olen sanonut yhden hänen mielestään väärän sanan, 30 päivän mykkäkoulu on ylimitoitettu rangaistus minulle. Hän ei näe asiaa niin, että hän käyttäisi valtaa tai rankaisisi, mutta kun asioita ei perustella minulle mitenkään eikä minun anneta kertoa omaa kantaani, yksipuolisesti alkanut mykkäkoulu tai peruttu yhteinen reissu ei oikein muuta voi olla kuin rangaistus. Osoitus minulle siitä, että olen vääränlainen enkä kelpaa. Minulla ei ole mitään vastaavaa keinoa käytettävissä - se siitä tasa-arvosta - tai jos jotain tuollaista edes yrittäisin, minua rangaistaisiin siitäkin. Tuntuu pahalta, tuntuu väärältä, tuntuu epäreilulta. Mutta sitäkään en saa hänelle sanoa.

Tällä hetkellä emme ole puhuneet 27 päivään. Mitään yhteydenottoa häneltä ei ole tullut kahdeksaan päivään. Viimeksi hän ilmoitti ottavansa yhteyttä sitten kun hänestä tuntuu siltä. Miten tässä huomioidaan minun oikeuteni, joita kai pitäisi olla kun parisuhteessa ollaan. Senkin tiedän, että mikäli en vastaa kun hän ottaa yhteyttä, saan haukut. Näin tapahtui juuri pari viikkoa sitten, kun olin hieman aiemmin jättänyt vastaamatta YHTEEN hänen viestiin. Miten monta kertaa minä olen laittanut viestiä tai soittanut, mutta hän ei vastaa. Hänellä on oikeus toimia niin, minulla ei.

Hain tähän viereen niitä kirottuja tilastoja. Kesällä 2022 hän oli erossa minusta 37 vuorokautta ja aikaa ilman minkäänlaista kontaktia oli 22 vuorokautta. Minä olin se, joka hiljaisuuden katkaisi.

Syyskuussa 2022 on alkanut toinen pidempi jakso näkemättä, peräti 49 päivää, jos osasin kalenterista oikein laskea. 5 viikkoa on mennyt niin, ettei hän ole ollut minuun yhteydessä, minä olen kalenterin mukaan laittanut pari sähköpostia.

Ei tällaisia katkoja pitäisi suhteessa olla ja tästä olen usein koittanut puhua. Ei ole reilua, että toinen on vallassa yhteydenpidon suhteen, päättää milloin puhutaan, miten pitkä puhelu saa olla, mistä saa puhua ja kuka saa soittaa. Ja tuo sama ihminen sanoo, ettei hän käytä valtaa.

Aiemmatkin katkokset yhteydenpidossa ovat olleet minun kannaltani epäreiluja, toinen liittyi siihen, kun hän otti äitinsä asuntoonsa, vaikka siihen liittyi seikkoja, joiden vuoksi olisin saattanut sairastua. Minä olin tyhmä kun halusin estää sen, että saan taas ikäviä fyysisiä oireita. Hän ei ollut tyhmä, vaikka ei halunnut ehkäistä sitä mahdollisuutta, että alan oireilla - ts. hän ei puolustanut minua.

Toinen katkos liittyi siihen, kun hän oli unohtanut minun syntymäpäiväni ja lähti Viroon ryyppäämään isänsä kanssa. Minä olin tyhmä kun loukkaannuin, koska eihän minun syntymäpäivässäni ole mitään erikoista.

Tämän hetkinen katkos taas liittyy siihen, että hän lupasi soittaa, jotta saamme suunnitelmat seuraavasta tapaamisesta lyötyä lukkoon. Hän ei soittanut. Hän ei myöskään viestittänyt tai laittanut sähköpostia. Hänet oltiin seuraavan suunnitellun tapaamisemme aikaan kutsuttu tupareihin, joista hän sanoi, ettei halua ottaa minua sinne mukaan, koska ei voi sitten olla oma itsensä (ilm. juoda vapaasti). Oletin, että kun hän ei soittanutkaan kun oli luvannut, hän ei haluakaan sopia tapaamista kanssani, vaan hiljaisuus on hänen tapansa ilmoittaa, että suunnitelma on peruttu, hän menee tupareihin ja tekee sen yksin. En itse ottanut yhteyttä, koska hän on kieltänyt minua ottamasta yhteyttä, se kuulemma häiritsee. Olin tietysti surullinen siitä, että yhteistä aikaa ei tule, mutta koska tällaista vetäytymistä suunnitelmista on hänen taholtaan aiemminkin ollut, en huudellut perään - koska se olisi sitä häiritsemistä. Oletin, että aikuinen ihminen soittaa kun on luvannut ja jos ei soita, jokin osa suunnitelmasta on muuttunut. Mikäli hän olisi halunnut sopia viikonlopusta kanssani, hän olisi voinut myös laittaa viestiä tai s.postia.

Mutta mitään ei kuulunut. Hän lähti luotani perjantaina ja hänen piti soittaa lauantaina, sunnuntaina, maanantaina tai viimeistään tiistaina. Meidän piti nähdä torstaina tai viimeistään perjantaina, joten myös keskiviikkona tai torstaina päivällä hän olisi voinut ottaa yhteyttä. Mutta ei. Perjantaina piti mennä tapahtumaan, joka alkoi klo 19. Hän oli laittanut viestiä perjantaiaamuna klo 4:37. Niin, tuolloin minä nukuin. Viesti tuli 14 tuntia ennen tapahtuman alkua. Ja ajankohta tarkoittanee sitä, että viestin laittamisen jälkeen hän meni jossain vaiheessa nukkumaan ja heräsi vasta seuraavana iltana. 

Miten tuolla tavalla olisi voinut sopia tapahtumaan menosta?

Miten olisin tiennyt mihin minun pitää varautua, montako päivää olen hänen luonaan, mitä tarvitsen mukaan?

Jos viestissä olisi lukenut edes, että soita kun näet tämän, mulla on äänet päällä puhelimessa, sori kun meni viime tinkaan, mutta tulethan niinku oli puhetta... mutta ei. Ajattelin, että tuo on tietoisesti viime tipassa laitettu viesti, jotta en voi syyttää häntä siitä, että hän ei pitänyt lupausta ja halunnut sopia viikonlopusta yhdessä.

Ja kun olen sitten viikkoa myöhemmin ottanut yhteyttä ja ilmoittanut, miten pettynyt olen, sain rivien välistä ymmärtää, että minä olen tehnyt väärin. Minä en ollut se, jonka piti soittaa, mutta ei soittanutkaan. Mutta silti tein väärin ja olen taas kerran ansainnut neljän viikon jakson tapaamatta ja puhumatta. Pari tekstaria on tullut, mutta eivät ne ole olleet sellaisia, että asioista oltaisiin päästy keskustelemaan.

Jos minä soitan, häiritsen ja teen väärin.

Jos en soita, teen silloinkin väärin.

Ja hän sanoo edelleen, ettei hän käytä valtaa.

Tunnen itseni häpäistyksi ja pilkatuksi koska viimeksi tavatessamme täytin yhden hänen haaveensa intiimillä puolella. Muutenkin intiimiä kanssakäymistä oli paljon. Minä olin mieliksi, tein niinkuin toinen halusi ja koitin unohtaa sen, mitä muutamaa päivää aiemmin festareilla tapahtui - juoda piti taas runsaalla kädellä, vaikka minä olin lupautunut kuskiksi sillä ehdolla, että perseitä ei tarvitse vetää. Ja joo, eihän hän sitä luvannut, sanoi vaan, että voi yrittää. Ei mitään kunnioitusta sitä kohtaan, mitä toinen tekee hänen hyväkseen tai sen eteen, että hänellä on hyvä olla tai helpompaa.

Ja hän ei käytä valtaa.

Olen kirjoittanut itselleni muistilapun, että pitää laskea kaikki ne kerrat, kun hän on rikkonut lupauksen tai perunut jotain yhteistä sillä perusteella, etten toiminut niinkuin hän halusi - ts. en ollut kiltti. Toki noiden kertojen laskeminen on raskasta, miksi hän kohtelee minua näin, eikä itse sitä tiedosta. Nytkään hän ei halua olla minun kanssani tekemisissä, koska en ole kiltti, en toimi niinkuin hän haluaa. Mutta toimiiko hän niinkuin minä haluan, onko hän minun näkökulmastani katsottuna kiltti - niin, eihän sillä ole mitään väliä. Ja huom. hän ei käytä valtaa.

Luottamuksesta ja luotettavuudesta

 Olen eilen istunut ventovieraan ihmisen autossa erään erikoisen tapahtumaketjun seurauksena. Olen itkenyt ja sanonut itkun lomassa tuolle ventovieraalle ihmiselle: "Minulla on mies joka juo vähän liikaa."

Erikoinen tapahtumaketju oli todellakin erikoinen, mutta tuo ventovieras ihminen sanoi minulle, että naamasta näkee etten valehtele tai koita huijata. Mietin kotona, että kunpa sen näkisi joku muukin. Sellainen, jonka se pitäisi nähdä.

T:lle on ollut suhteen alusta asti tärkeää, että sovitut asiat pidetään. Välillä vaan tuntuu, ettei se toimi molempiin suuntiin. Minun pitää olla luotettava ja pitää sopimuksista kiinni, T:n ei. Olen viikonloppuna tullut pitkäaikaisen kaverin vedättämäksi tavalla, jota tuskin koskaan tullaan selvittämään ja lopputulos on se, että ko. kaveri vetäytyy vastuusta - siitä, mikä oli hänen tekojensa seurausta - ja minulle jää paha mieli pitkäksi aikaa. Toki pitää jatkossa pohtia minkä verran ko. ihmiseen voi luottaa.

Lisäksi viikonloppuna henkilö, joka kertoi hiljattain pitävänsä itseään muita älykkäämpänä, teki taas yhden ehkäpä jo tutuksi tulleista tempuistaan ja olen jälkikäteen pohtinut, että olisin tuossa tilanteessa tullut todennäköisesti huijatuksi. Kaksi ikävää kokemusta muutaman päivän sisällä tähän muutenkin vaikeaan tilanteeseen. 

T ei tiedä näistä sattumuksista mitään, koska ei ole ottanut yhteyttä. Eikä hänelle saa soittaa kun hän juo. Tai kun hänen täytyy olla rauhassa. Tai mitä ikinä. Mutta ei hän koskaan ilmoita, milloin on se hetki, kun saa puhua. Sivusin tätä jo aiemmin, mutta minun pitäisi siis aina olla se, joka ottaa yhteyttä ja minun pitäisi myös olla se, joka automaattisesti tietää, milloin ei saa ottaa yhteyttä. Oikea hetki pitää tunnistaa aina; nyt ei saa soittaa, nyt saa soittaa. Liian hankalaa.

Työmatkan aikana puhutuista puheluista oli viimeksi argumentointia kun olin T:n kanssa yhteyksissä. Sanoin, että nopea puhelu onnistuu, kun kaikki muut asiat ovat suunnilleen kunnossa. Viiden minuutin puhelu on se, jossa kerrataan kauppalista tai sovitaan siitä, moneltako nähdään ja missä. Mutta jotta tuollainen asia voidaan sopia nopeasti, on ensin pitänyt käydä se pidempi keskustelu, eikä se välttämättä ole 20 minuutin puhelu - aika, joka T:llä menee työmatkaan. No, näihin argumentteihin T ei vastannut minulle mitään.

T viestitti, että minun pitää puhua hänen kanssa mukavista asioista. Hankala vaade, koska vaikeita asioita on paljon puhumatta ja ne pitäisi puhua, jotta jatkossa sitten olisi enemmän mukavia asioita. Hankalaa myös siksi, että T on tosiaan rajannut sen, kuka saa soittaa ja milloin ja myös sen, kuinka monta minuuttia asioista saa puhua. Ja vaikka soittaisin, oli asia kiva tai ei-niin-kiva, hän voi jättää vastaamatta eikä yleensä myöskään soita takaisin.

Tällä hetkellä en pysty käyttämään kommunikointiin erästä sellaista kanavaa, jota olen aiemmin käyttänyt paljon, mutta T ei tiedä siitäkään asiasta mitään, koska ei ole soittanut tms. Olen nyt kerännyt listan asioista, jotka T:lle pitää kertoa; aina kun jotain sattuu, kirjaan listaan. Sitä en tiedä, milloin minulla on oikeus puhua tai milloin minuun otetaan yhteyttä. Listalla on myös yksi todella vaikea viime viikolla tapahtunut asia, sellainen, joka edelleen ahdistaa.

Mietin eilen sitä, että istuin tosiaan ventovieraan ihmisen autossa ja kerroin hänelle itkien miehestä, joka juo liikaa. Miehestä, joka voisi tälläkin hetkellä olla mun vieressä. Miehestä, joka lupasi, että heinä- ja elokuun aikana voidaan vielä tehdä kesäjuttuja. Heinäkuu on takanapäin, nähtiin kymmenenä päivänä, joista kolme oli puolikkaita päiviä ja tekemiset oli reissu keskustaan ja retki uimaan x 3. T oli noista päivistä useampana töissä, varsinaista vapaata oli vain 2,5 päivää noista kymmenestä. Eli ihan hirveästi en T:n aikaa heinäkuussa saanut.

Mietin sitä, kun T ajattelee, että elämän pitää olla helppoa ja mukavaa ja hän ei halua, että hänen tekojensa ikävistä seurauksista / vaikutuksista puhutaan. Hänen ei tarvitse pahoitella tai näyttää katumusta. Hän voi tehdä toiselle ikävän tempun, mutta toinen ei saa sanoa miltä se tuntui. Jos kertoo miltä teko ja sen seuraukset tuntui, T suuttuu. Suuttumisesta seuraa kosto / rangaistus. Olen sanonut hänelle muutaman kerran, että en saa näyttää sitä kipua, joka minulle ikävistä teoista aiheutuu. En saa surra, en saa pettyä. T hylkää, ei pidä lupausta yhteisestä ajasta, naureskelee vain jälkikäteen, että enhän minä oikeastaan mitään lupausta rikkonut, koska aikataulua ei oltu sovittu. Minä istun hylättynä kotona ja teen suunnitelmia sellaisten ikävien asioiden varalle, joista T:lle olen usein puhunut - mutta onko hän välittänyt, eipä juuri. Olen sanonut T:lle, että kun hän lähtee kostamaan ja ilmoittaa, ettei halua puhua tai ei halua nähdä minua, niin hän ei voi tuudittautua siihen, että minulla on kotona yksin kivaa. Hänellä saattaa olla kivaa kun on "rauhassa" ja toteuttaa itseään, mutta ei hän näe sitä kärsimystä, mikä minulla samaan aikaan on. Ei hän näe niitä kyyneleitä tai lamaannusta. Ja kun hän ei sitä näe, hän ilmeisesti välttyy sitä miettimästä ja asiaa käsittelemästä. Ja sitten minä istun ventovieraan ihmisen autossa ja itken. Itken surua, sitä, miten pahalta tuntuu. Eikä T tiedä siitä mitään.

T vaatii usein, että minun on oltava kiltti. En tiedä onko hän koskaan tullut pohtineeksi sitä, että jos joku kohtelisi häntä samalla tavalla kuin hän minua, jaksaisiko hän olla kiltti. Edes niin kiltti, mitä minä olen ollut. T ilmoitti, että suhde ei toimi, koska kumpikaan ei anna periksi. Olen muutamaan otteeseen kysynyt, miten hän ajattelee minun voivan antaa enää enempää periksi. Vastausta en ole saanut. Parisuhde ei ole mikään kilpailu, missä kilpaillaan siitä, miten toiselle voi aiheuttaa mahdollisimman paljon ikäviä tunteita ja pahaa oloa. Ainakaan minä en ajattele niin. Päinvastoin, sen pitäisi olla luottamukseen ja hyvään tahtoon perustuva, läheinen ja intiimi suhde. Sellainen, jossa välitetään siitä, mitä toiselle kuuluu ja koitetaan tehdä toisen tietä helpommaksi, molemminpuolin kunnioittaen, arvostaen ja toista tukien. Vastavuoroisesti, tarpeen mukaan.

Kun pitkillä vapailla voi tehdä jotain kivaa - ja miten kaikki muuttuu

Tällä hetkellä mun pitäis olla varmaankin Tampereella. En ole. Tällä hetkellä mun pitäis olla kumppanini seurassa. En ole.

Aiemmista kesistä poiketen tää kesä meni paremmin - aluksi. Ennakoin jo toukokuussa ilmassa olleiden merkkien pohjalta, että taas tulee lomapettymys, josta kumppanini, T, ei ns. ota vastuuta tai ei ymmärrä mistä petyn. Ainahan se on niin, että hän ei toimi väärin, vaikka tekisi mitä, vaan aina mun reaktio hänen toimintaan on väärä ja mun reaktio on asia, josta show alkaa - ei hänen tekonsa, joka tapahtui ensin.

Ennakoin siis romahdusta kesälle, romahdusta, joka on lähes aina yhtä raskas. Aina toivon ja odotan ja oletan, jotenkin lapsellisesti kuvittelen, että ei se tällä kertaa petä / hylkää - ja niin vaan on toistuvasti vedetty matto jalkojen alta. Nyt olin vähän sillä ajatuksella, että oma jaksaminen on parempaa kuin aikoihin, joten en halua romahtaa. Piti turvata omaa oloa ja vointia, estää se lamaantuminen ja taantuminen, jota kumppanini, siis T, ei oikeastaan ole koskaan konkreettisesti nähnyt. Mietin just nyt, että jos hän olis todella nähnyt mihin kuntoon menen, olisko toiminta toisenlaista. Olisko jokin ymmärrys siitä, että toiselle ei voi ihan mitä vaan tehdä - vaan teoilla on vaikutuksensa / seurauksensa. Muistan, kun mulla oli kerran yhden ihmisen takia iso mustelma kädessä, mustelma, jossa näkyi sormien tekemät jäljet. Kun mustelman aiheuttanut henkilö näki ne, hän kysyi: "Olenko minä tehnyt tuon?" Ehkä T:ltä toivois edes joskus vähän vastaavaa reaktiota; onko oikeasti mun aiheuttamaa, että itket; onko mun aiheuttamaa, ettet pysty nukkumaan; onko mun aiheuttamaa, ettet jaksa mennä suihkuun; onko mun aiheuttamaa, että tunnet olevasi arvoton.

Mutta siis, juttelin toukokuussa yhden kaverin kanssa kesää ennakoiden ja koitin pyytää, että hän pitäisi musta edes vähän huolta, katsoisi, etten täysin hautaudu kotiin mikäli jotain "pahaa" tapahtuu. Sopimus tehtiin, mutta sen toteutuminen olikin sitten asia erikseen.

T, varmaan pyydän, että luet tämän, joten onkohan tuokaan kovin ok, että joutuu pelkäämään pahinta kun tietää, että aikaan x.x. - y.y. kumppanillani on kesäloma ja silloin hän saattaa tehdä mulle jotain ikävää ja toimia itsekkäästi. Niinpä. Ihan sama ajatus on taustalla siinä, kun osaan katsoa kalenterista työvuorojen pohjalta, että nyt se juo ja koitan vapaiden alla sopia asioita ajoissa, jotta vapaat ei menis juomiseen - jonka aikana mun yhteydenottoihin ei vastata ja juomista ei voi katkaista niin, että parin pvän jälkeen ottais ite yhteyttä ja sanois, että sori, lipsahti, tuutko beibs tänne vai haetko mut sinne...

Kuitenkaan kaikkein pahimmat pelkoni eivät toteutuneet. Toukokuun lopusta kesäkuun toiselle viikolle asti oli hyvinkin paljon ohjelmaa, tosin yksi sovittu juttu kaatui juomiseen. Tämä juomiskerta lähti tilanteesta, jossa mut käytännössä heitettiin kämpästä pihalle kun tuli parempaa seuraa. Istuin sohvalla täysin  kiireettömässä tilanteessa, kun T:n puhelin soi ja hänen äitinsä kertoi lähtevänsä laivareissun päälle kaverinsa kanssa baariin, tuleeko T mukaan. T ei sanonut puhelussa äidilleen, että minä olen hänen luonaan, vaan lupasi lähteä vartin päästä äidin ja äidin kaverin kanssa baariin. Kolme päivää myöhemmin hänen piti tulla minun luokseni, tiedossa oli yksi keikka, mutta eipä tullutkaan. Seuraavana päivänä piti lähteä festareille, jonne minun kuitenkin oli T:n mukaan pakko tulla, viis hänen käytöksestään. T:n kunto oli sellainen, ettei hän pystynyt edes puhumaan puhelimessa ja koitin kaksi tuntia saada hänet ymmärtämään, että mikäli festareille lähdetään, hänen luonaan pitää olla jotain ruokaa ja kun T dokaa / on krapulassa, hän ei kävele edes lähikauppaan. T: "En minä pysty syömään, en minä tarvitse ruokaa". Minä: "-Niin, mutta kyllä sä huomenna tai ylihuomenna jo haluat syödä, mutta jos kukaan ei käy kaupassa, voi tulla festarireissun päälle aika kova nälkä". T: "Lopeta kiukuttelu ja tule tänne, olisit täällä jo, jos et olis alkanu kiukuttelee". Minä: "-Joo, mut mä oon tässä 2 h koittanu selittää, että kyllä sitä ruokaa tarvitaan...". Lopulta kävin kaupassa ja matkalla T:n luokse oli sekä peura että hirvi todella lähellä. Yöllä T nousi kolme kertaa oksentamaan. Ja jaloissa oli lihaskramppeja. Päivällä hän selitteli veljelleen, että lähtö oli vähän hankala, kun edellinen päivä vähän lipsahti.

Kesäkuun puolivälissä T lähti kahdeksi viikoksi omalle reissulle. Alkureissu meni hyvin, hän soitteli öisin kun isä oli mennyt nukkumaan. Äänestä kuuli aina, että juotu oli, mutta ei ihan hirveitä määriä kuitenkaan.

Sitten koitti juhannus. Alkuun meni ihan hyvin; T oli suvun parissa, minä kaverin kanssa kaverin mökillä. Sitten kävi niin, että T katosi kesken viestittelyn. Laitoin viestin, että jos katkokset viesteissä johtuu juomisesta, en tykkää. T soitti. Pyysin myöhemmin jotain vähän romanttisempaa viestiä, jotta tulis tunne välittämisestä, vaikka hän toisella puolella Suomea olikin. Tässä tuli esiin meidän eroavaisuus, häntä ei haittaa ollenkaan jättää mua omien reissujensa ulkopuolelle (en ole 2 v 2 kk suhteen jälkeen vieläkään tavannut kuin T:n äidin ja veljen, en ketään muuta hänen sukulaistaan), mutta minä poden samaan aikaan toisaalla pahaa mieltä siitä, etten taaskaan kelvannut mukaan - mitään estettä mun lähdölle ei ollut, olen sairaslomalla. Sitten tuli viesti, jossa T valitteli, että on väsynyt ja muut haluaa baariin. Vastasin viestiin, mutta T ei enää vastannut. Katselin puhelinta pitkin yötä - ei mitään. Laitoin viestin, jossa avasin omia tuntemuksiani siitä, kun viestiin ei tule vastausta. Aamulla klo 6 aikaan oli tullut viesti, jossa T sanoi menevänsä nukkumaan ja että jos mun on noin vaikea ymmärtää hänen kiireitään, erotaan.

Kiire alkoi illalla klo 22 viestistä, jossa T valitteli väsymystä ja sitä, että muut haluaa baariin ja kiire päättyi klo 6 siihen, kun T meni nukkumaan. Myöhemmin asiasta on puhuttu sen verran, että kiire tarkoitti juomista, tupakointia, sukulaisten kanssa pelaamista sekä grillaamista. Ymmärtäisin sellaisen kiireen, jossa tehdään vaikkapa pitkä ja vaativa aivoleikkaus tai ollaan sammuttamassa tulipaloa, mutta en oikein tunnista tuota T:n mainitsemaan kiirettä.

T:n palatessa omalta lomareissultaan meidän piti nähdä matkan varrella, olla hotellissa yötä ja tulla sitten yhdessä T:n luokse. Olin ennen hänen matkaansa toivonut, että jos vielä jonkun pienen irtioton ehtisi ennen hänen töihinpaluutaan. T oli huomioinut tämän toiveen ja jo ennen juhannusta kertoi, että hänellä on käytössä äidin auto, koska äiti jää matkan varrelle ja toivoo, että T tuo auton kotiin. Järjestelin omia aikataulujani niin, että pystyn olemaan T:n toivomassa paikassa T:n toivomaan aikaan. T otti vielä yhteyttä ja kertoi, että äiti oli ehdottanut aikaisempaa lähtöä mummolasta, jotta me ehdimme olla kaksi yötä hotellissa. Kaikki ok. Kunnes juhannuksena tapahtuneesta "ymmärtämättömyydestäni" johtuen T suuttui ja muutti suunnitelmia täysin omavaltaisesti tai no, oli hän äitinsä kanssa puhunut, mutta ei mun kanssa. Eli käytännössä voisi sanoa, että T:n äidillä on enemmän päätäntävaltaa minua koskevien romanttisten hotellilomien suhteen kuin mulla itsellä. Erikoinen asetelma, kieltämättä.

Noin neljä päivää ennen oletettua hotellilomaa laitoin T:lle sähköpostia ja koitin kertoa siitä, miten minun on mahdollista julkisilla päästä aiemmin puhuttuun paikkaan ja yritin myös sanoa, että aikataulut pitäisi päättää hyvissä ajoin, jotta en joutuisi ostamaan esim. täysin ylihintaisia junalippuja. T ei vastannut. Lopulta koko suunnitelma kaatui siihen, että asioista ei sovittu ajoissa. T sanoi puhelimessa, että mennään joskus toiste jonnekin. Kysyin, että varmastiko. "Joo joo, mähän lupasin jo".

No, sittenpä suunnitelmiin astui Tampereen reissu. Se reissu, jolla mun pitäis olla nyt. Reissua suunniteltiin puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina. Ehdotin, että tulen ma tai viimeistään ti T:n luokse, ti olisi kuitenkin pitänyt lähteä aikaisin Tampereelle. Sitten yö Tampereella ja joko ti tai ke visiitti paikkakunnalle, jossa minulla oli hoidettavia asioita. Ke-to-yö oltaisiin oltu mahdollisesti T:n luona tai tultu minun luokseni, to kuitenkin minun luonani tietystä syystä ja pe takaisin T:n luokse ja pe-la mahdollisesti jotain, su T menisi töihin. Kalenteripalaveri olisi ollut vähän pakkokin pitää 1,5 vkoa sitten sunnuntaina, koska ma T oli töissä ja halusi töistä tultuaan alkaa juomaan. Hän oli ti ja ke vapailla ja halusi juoda myös silloin, hän oli hyvissä ajoin tehnyt selväksi, että minun pitää lähteä jotta hän saa juoda. Hän oli myös sanonut, että minun pitää olla poissa jo silloin kun hän tulee töistä. (Kyllä, näin minua kohdellaan ja näin minua hallitaan vallankäytöllä.) Kalenteripalaverin takana oli ajatus siitä, että a. hotelli pitää varata ajoissa, koska on lomakausi ja b. minun on helpompi kestää se pettymys, että minut on taas kerran ajettu pois (lue: minun kanssani ei haluttu viettää kahta vapaapäivää) juomisen takia. 

Suoraan sanottuna minusta olisi ollut reilua, että kun T halusi käyttää kaksi kaunista kesäpäivää ennemmin juomiseen kuin minun kanssani olemiseen, niin minä olisin saanut toivoa huomiota seuraaville vapaille. No kuinkas sitten kävikään... T sanoi: "Milloin minä sitten juon? Aiotko taas jäädä minua vahtimaan? Et varmasti lähde pois edes silloin, kun menen taas töihin." Laitoin kalenterin kiinni ja totesin, että eiköhän tämä palaveri ollut sitten tässä. En koe kovinkaan kauniiksi ajatusta siitä, että minun kanssani vietettävä aika on "pakko" saada nopeasti lusittua, jotta SAA taas juoda. En tiedä ajattelenko täysin väärin, mutta minusta T:n prioriteetit ovat aika selvät. Ja se loukkaa minua, etenkin kun tuo on tapahtunut niin monta kertaa. Olen kyllä monta kertaa sanonut, että juomiseen liittyvät asiat ovat niitä, joista eniten tulee ongelmia ja olen selittänyt mikä niistä tekee minulle vaikeita, mutta T ei halua kuunnella / keskustella / ymmärtää. Olen sanonut, että kunpa edes saisin tavatessamme jotain muuta kuin sen väsyneen / krapulaisen miehen, joka ahtaa mut pieneen tilaan sohvan päätyyn ja vielä piereskelee mua päin. Eli käytännössä, jos hänen elämässään on toinen rakkaus, joka vie paljon aikaa ja dominoi ajatuksia, niin eikö vastineeksi voisi yrittää panostaa minuun ja edes yrittää huolehtia siitä, että meidän tapaamiset on muutakin kuin sitä surullisenkuuluisaa telkkaria ja Prismaa.

Yritin sopia asiaa vielä nukkumaan mennessä, mutta T kieltäytyi puhumasta. Maanantaina lähdin pois ennen kuin T:n kotiovi sulkeutuu hänen selkänsä takana ja Jallupullo aukeaa. Juuri niinkuin hän oli vaatinut, "lähde pois juomisen tieltä". T laittoi viestiä, mutta ei siitä aiheesta, mitä seuraavilla vapailla tehtäisiin. Keskustelu meni kuitenkin siihen. T väitti, etten ollut kertonut ideasta pe-iltaa koskien ja hän väitti, etten ole kertonut, että paikkakunnalle, jossa minulla oli asioita hoidettavana, pääsee junalla. Viesti päättyi: "Väitätkö vastaan?" Vastasin viestiin ja laitoin todisteeksi sähköpostin, joka osoittaa sen, että olin junan kulkemisesta hänelle jo aiemmin kertonut. Sähköpostin, koska minulla on yhä vanha puhelin käytössä ja nyt testattuani totesin, ettei sillä pysty lähettämään edes multimediaviestiä. Joten ainoa keino todistaa asia oli se kirottu s.posti. Ja siitähän T sitten suuttui. Sain viestin: "Viestioverload, error 404." Tämä toki loukkasi minua. Vastasin kysymykseen, jonka hän oli esittänyt ja sitten hän suuttuu siitä.

Arvata saattaa mitä sitten tapahtui. Kumpikaan ei ottanut mitään yhteyttä enää ma-illan jälkeen. Torstaina T meni töihin ja odottelin, josko hän soittaisi selvittyään ja haluaisi sopia Tampereen reissusta. Ei mitään, ei pe, ei la, ei su. Su-ma T oli yövuorossa, joten maanantain puolella päätin laittaa viestiä, koska T on käyttänyt myös sitä perustelua, että jotain asiaa ei ole voitu sopia, kun MINÄ en ole ottanut yhteyttä tai minä en ole pyytänyt soittamaan tai ihan mitä vaan. Nyt sitten oli pakko koittaa eliminoida se, että T voisi syyttää minua yhteisen lomasuunnitelman kaatumisesta. Vähänpä tiesin. Vaikka tekisin ja sanoisin mitä, asian voi aina laittaa minun toiminnastani johtuvaksi / pettää lupauksen / aloittaa mykkäkoulun / tuhota sekin vähäinen läheisyys, mitä jäljellä on / you name it.

Tässä yksi T:n viesteistä minulle:

"Sit ku asiat ei mee sun mielen mukaan niin sit alkaa kauhea sota. Ja sit mä hermostun siitä ja sit ei ainakaan tee mieli puhua tai sopia asioita. Olisko taas ollut niin vitun vaikea antaa mun olla kaks päivää niin sit ois voinutki tehdä jotain tällä viikolla?! Näköjään oli sulle liian vaikeaa. No sä voit mennä sit vaik X:n kans retkeilemään. Sehän sulle pisti viestiä et haluaa nähdä."

Tästä ilmenee sellainen seikka, jota T ei tunnu havaitsevan itse; mikäli asiat ei mene minun mielen mukaan, sitten ne menevät T:n mielen mukaan. Kuten nyt. Ja tuossahan T sanoittaa sen, että hänen on hankala sietää toisen eriävää mielipidettä. "Sit mä hermostun siitä eikä tee mieli puhua tai sopia asioita". Jos siitä ei voida puhua, mitä viina aiheuttaa tähän parisuhteeseen, niin miksi sitten pitäisi voida puhua siitä, mitä mun ajattelu tai T:n reagointi siihen aiheuttaa tähän parisuhteeseen? Tai no, eihän noista asioista puhuta, vaikka todellakin pitäisi. Epäloogista tuossa on se, että olin tehnyt juuri niinkuin T halusi eli olin lähtenyt juomisen alta pois eli hän "sai olla kaks päivää". Samoin tuosta tulee ilmi se, että kun en taivu T:n tahtoon, rangaistus tulee. Viestin lopussa on suora argumentti: "Minä en halua nähdä sinua". Kunpa vaan itse tietäisin mikä tähän taas kerran johti. Se, että koitin sopia asioita ajoissa, mutta petyin, kun toiselle tärkeämpi ja kiireellisempi sovittava asia oli juominen a. ennen meidän seuraavaa tapaamista ja b. juominen jälkeen seuraavan tapaamisen. Ja jos en ymmärrä, että juominen ON tärkeintä, en saa lainkaan huomiota tai syliä. Ihan vitun reilua, deal with it. 

Toinen T:n viesti: 

"En sanonu et käy noin mut en sanonut ettei käy.         Miks vitussa se ois pitänyt just silloin sopia, ei voinu odottaa et mua ylipäätään kiinnostaisi miettiä asiaa?! Ja sun käytöksessä ei tietenkään taaskaan ollut mitään korjattavaa. Ja taas sä varmaan jauhat asiasta niin kauan et mä annan periksi. Ku sähän et voi sanoa et "niin joo, olis ehkä pitäny puhua tuosta vasta parin päivän päästä." Mitä jos mä en tällä kertaa annakaan periksi? Mitä jos mä oonki riittävän kyllästynyt siihen et se oon aina mä joka pyytää anteeksi ja sanoo tehneensä väärin?" 

Tämä tuli viikko sitten, ma-aamuna klo 5:01. Yli viikko sen jälkeen, kun asiasta koitettiin sopia kalenterien äärellä. Tiistaina olisi pitänyt lähteä reissuun. Asiat sopimatta, hotelli varaamatta. Minun olisi siis pitänyt olla ajatustenlukija. Lisäksi se maininta, että T:n framille nostamat anteeksipyynnöt ja sen sanominen, että on tehnyt väärin, on häneltä vain korulause, ei hän ole aidosti pahoillaan tai myönnä / ymmärrä toimineensa väärin. Jos ihminen ymmärtäisi ko. asiat, hän toimisi jatkossa toisin. Päinvastoin, T on nyt jopa sanonut useamman kerran, että kohtelee minua tietoisesti huonosti. Hän on sanonut useamman kerran ylpeyttä äänessään: "Vain sinua kohtelen huonosti."

Sunnuntaina kävimme uimassa ja sanoin, että kotona täytyy pitää kalenteripalaveri. Se sopi T:lle. Nyt sitten viikkoa myöhemmin hän haluaa sanoa, ettei häntä siinä tilanteessa kiinnostanut miettiä asiaa. Ja mun olis pitänyt myös ymmärtää, että vaikka hän toikin esiin juomisen keskeisen aseman, niin hän olisi kuitenkin ollut taipuvainen mun ehdotukseen. Anteeksi vaan, mutta olen tottunut siihen, että juominen on asia, josta T ei neuvottele. Niin se on ollut suhteen alusta asti. Ja miksi olisi pitänyt sopia ajoissa - no koska minut on opetettu myös siihen, että kun T juo, häntä-ei-saa-häiritä. Ei saa soittaa, ei saa viesteillä ja jos on kiireellistä asiaa, pitää soittaa 112. Näin T on sanonut. Lisäksi nyt on lomakausi, joten muitakin hotellihuoneen varaajia olisi saattanut olla liikkeellä. En todellakaan ymmärrä miksi mun olisi pitänyt sanoa, että asiasta olisi pitänyt puhua vasta parin päivän päästä, siis keskiviikkonako, jolloin T dokasi ellei sitten ottanut krapulaa jo ko. päivälle. Vaiko sitten torstaina kun hän oli töissä tuplavuorossa, silloinko kalenteripalaveri oltaisiin pidetty?

Juu, periksi T ei antanut. Sitä tuskin pohditaan koskaanikinämilloinkaan mitä tämä episodi aiheutti / aiheuttaa. Lomaa ja yhteisiä kokemuksia tarvittaisiin nyt kipeästi, koska suhde on pulmista huolimatta vakiintuneemmalla pohjalla, T:n oma lomareissu oli kaikista suhteemme aikana olleista kesistä helpoin, jokin hyvä ja vakaa ajatus toisesta on. Mutta T:n omaehtoisuus on vaikuttanut minuun niin, että fyysinen läheisyys on lähes täysin kuollut. Kosketus on tärkeää, sen kestän ja sitä kaipaan - kaikenlainen koskettaminen on kyllä vähentynyt huomattavasti - mutta intiimein kosketus on lähes nollassa. Olen sanonut T:lle usein "kannattele hyvää, vahvista sitä mitä ollaan saatu aikaan, vahvista yhteyttä. Näytä, että välität. Näytä, että kuuntelet tai että ajattelet toista. Näytä, että toisen hyvinvointi on tärkeää."

T ajattelee jotenkin erikoisella tavalla niin, että jos on mennyt hyvin, voi alkaa säätää. Mutta eihän se niin ole. Luottamus särkyy ja yhteys kärsii kun aihetta on, vaikka pohjalla olisi mitä.

T tietää mun elämän vaiheista lähes kaiken. Hän on yksi muutamista ihmisistä, joihin olen luottanut niin, että olen voinut kertoa kipeimmätkin asiat. T:llä on käytännössä aika hyvä ja laaja ohjekirja siihen, miten mua voisi yrittää kohdella ja esim. miten muhun tulee suhtautua kun hermostun - selkeä sääntö, anna mun räiskähdellä, kohtaus menee todella nopeasti ohi, mutta mun täytyy saada välillä räiskyä. Tämä tuntuu olevan T:lle se "vaarallisin" vaihe. Usein tuntuu siltä, että hänestä jo eri mieltä oleminen on riitelemistä. Tällä viikolla tuli ilmi myös se, että T kokee, että minä en jousta, mutta hän joustaa aina. Yhtenä esimerkkinä joustamisestani olkoon se, että juuri tälläkin hetkellä mun pitäis olla mulle luvatulla reissulla. Jouduin joustamaan, antamaan periksi, luopumaan, menettämään, pettymään. Siksi, että olen "tommonen" eikä mun kanssa siksi tee mieli puhua tai sopia asioita. Ok.

Miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin

 Kirjaanpa vielä talteen.

8.2. on tullut puhelu, jossa on kerrottu sukulaisen kuolemasta. Puhelu meni vastaajaan, koska puhelin oli äänettömällä ja toisessa huoneessa. Ajankohta ja puhelinnumero oli kuitenkin jotenkin erikoiset, joten päätin tavoistani poiketen kuunnella vastaajan viestin. T oli silloin luonani, hän oli toisessa huoneessa katsomassa puhelintaan. Kun olin kuunnellut viestin, pyysin hänet heti samaan huoneeseen kanssani ja kuuntelutin vastaajan viestin. Sain syliä ja kuuntelijan. Soitin tyttärelleni vasta sen jälkeen ja kerroin tulevista hautajaisista. 

13.2. tuli uusi puhelu samasta aiheesta ja taaskin se meni epäonnisesti vastaajaan. En ymmärtänyt, että minun odotetaan ilmoittautuvan hautajaisiin, koska sitä ei viesteissä sanottu. En myöskään osannut tuossa hetkessä soittaa leskelle, koska olin hiukan paniikissa yllättävästä uutisesta ja tuntui siltä, etten tiedä mitä sanoisin.

(6.-13.2. olin T:n kanssa, joten hän oli näistä vaiheista tietoinen. Hän lähti luotani 13.2. ja kyseli myöhemmin olenko jo soittanut leskelle. Totesin, että en vielä, mutta soitan kyllä.)

Soitin leskelle 19.2. ja sain vasta tällöin tiedon, että hautajaisiin pitäisi ilmoittautua. Olen soittanut samana päivänä henkilölle, joka piti kirjaa ilmoittautuneista.

14.2. olen saanut T:ltä viestin: "Hyvää ystävänpäivää kulta 💜". Samana päivänä olen ollut kokouksessa, josta olisi myös ollut keskusteltavaa.

16.2. T soitti ajaessaan töihin ja on huomautettava, että hän olisi voinut soittaa jo aiemmin ja varata puheluun riittävästi aikaa. Hän olisi voinut huomioida, että kyse on asiasta johon minullakin on mielipide. Puhelun aiheena oli mahdollinen tapaaminen, jonka piti aiemman tiedon mukaan olla melko lyhyt ja toteutua niin, että T tulisi suoraan töistä luokseni.Tilanne olikin muuttunut nopeasti (pitempi tapaaminen olisi ollut täysin mahdollinen), mutta hän ei pitänyt minua täysin tilanteen tasalla eikä myöskään pakannut töihin lähtiessä mukaan tavaroita, joita tarvitsee minun luonani. Eli hän oli jo päättänyt, että tulee luokseni silloin kun itse haluaa, eikä kuuntele minun toiveitani. Koitin vedota siihen, että olen saanut aika hiljattain tiedon sukulaisen kuolemasta ja näin ollen saatan tarvita T:n läheisyyttä hiukan tavallista enemmän. Vetosin myös siihen, että seuraava mahdollinen tapaamisajankohta on juuri ennen hautajaisia ja se saattaa olla hieman epämääräistä aikaa, koska minun ja tyttäreni täytyy valmistautua hautajaisiin; miettiä kukat, vaatteet, kulkemiset, aikataulut. T piti päänsä, tapaaminen toteutuu hänen ehdoillaan tai ei lainkaan. Hän sanoi tarvitsevansa omaa aikaa. Totesin, että nyt on poikkeustilanne ja minä voisin haluta olla etusijalla. Tiesin, että T haluaa aikaa vetääkseen pään täyteen, mutta tässäkin oli se tilanne, että hän oli pari päivää aiemmin juonut kunnon kännit työvuorojen välissä. Mutta ehei, juominen oli taas se tärkein asia. T:n oma käsitys on viestien mukaan se, että hän kyllä yritti sopia aikatauluja, mutta minun kanssani ei voi keskustella.

En usko, että olen tehnyt kovinkaan väärin laittaessani tällä kertaa rajat sille, miten minua kohdellaan. Totesin, että asuntoni ei ole mikään hotelli minne tullaan ja mennään oman ilmoituksen ja omien tarpeiden mukaan miten sattuu, eikä kuunnella ollenkaan minun toiveitani.

T laittoi 18.2. viestin: "Tulenko huomenna? Ei mitään tappelua. Sano vaan tulenko." En vastannut, koska viestistä kävi täysin ilmi se, että minun täytyy taas kerran olla tietynlainen ansaitakseni häneltä jotain. Hän ei sanallakaan maininnut, että saattoi toimia itsekkäästi, kun ei huomioinut toivettani tai että ymmärtää hyvin, että minulla oli hyvä syy pyytää läheisyyttä. Minulta kuoli sukulainen - T asetti ehdot ja säännöt. Ei näin.

Joka päivä odotin, että T ottaa yhteyttä ja pyytää anteeksi sitä, ettei huomioinut minua. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja seuraavat vapaat lähestyivät. Ihmettelin kun hän ei edelleenkään ajatellut minun näkökulmaani tai edes kysynyt mitä kuuluu. Laitoin hänelle viestiä yhdeksän vuorokauden hiljaisuuden jälkeen. Tässä vaiheessa hautajaisiin oli viisi päivää aikaa. Olen ollut T:lle kiukkuinen siitä, että aina toteutuu se, että jään hänen taholtaan yksin, en saa apua enkä tukea ja hän laittaa omat tarpeensa edelle. Seuraavana päivänä olen kertonut että olen itkuinen ja itken tyttären nähden surua ja pettymystä tilanteesta. T ilmoitti mun viestien olevan sellaisia, ettei hänen tarvitse vastata. Tilanne jatkui samankaltaisena ja pari päivää myöhemmin ilmoitin, etten enää syö enkä nuku. Tästä T:n olisi pitänyt jo tietää, että olen huonommassa kunnossa. Tällöin T on jo ollut vapailla, mutta jätti kysymättä tulisiko luokseni ja jättipä myös kertomatta, että vapaat ovat pidemmät kuin niiden piti olla.

Päivä ennen hautajaisia olen kysynyt milloin hän mahtaa myöntää, että toimi väärin kun ei tarjonnut apua / tukea / seuraa ennen hautajaisia, mutta vastausta en ole vieläkään saanut. Kerroin myös millaista reaktiota häneltä toivoisin ja hän vastasi: "Puhu peilille, siltä saat haluamasi vastaukset".

Illemmalla menin tyttäreni kanssa hakemaan kukkia hautajaisiin ja ehdotin T:lle tapaamista hautajaisten jälkeen. Hän vastasi ehdotukseni kuulostavan kiristykseltä, "en tykkää".

Illalla laitoin T:lle viestiä, että olen todella itkuinen ja jännitän seuraavaa päivää ja että itkin taas myös tyttäreni nähden. Sainko minkäänlaista reaktiota T:ltä - enpä tietenkään.

Aamulla ennen hautajaisia laitoin T:lle viestin, johon hän vastasi. Hänen piti olla töissä ja siksi hereillä, mutta syy taisikin olla jokin ihan muu. Sain vasta muutama päivä myöhemmin tietää, että hän oli oikeasti ollut vapailla. Pyysin häntä vielä tapaamaan minut samana iltana ja ilmoitin, mihin kellonaikaan asti odotan vastausta viestiini. Vastausta ei tullut.

Kotiin palattuamme koitin soittaa T:lle, mutta hän ei vastannut. Laitoin viestin, jossa pyysin soittamaan takaisin, kerroin että nyt on stressi lauennut hautajaisten suhteen ja voitais puhua asioista ja siitä, mitä tässä on tapahtunut ja miksi. Hän vastasi, että soittaa ihmisille takaisin sitten kun hänestä siltä tuntuu ja voi mennä päiviäkin. Eipä ole vieläkään soittanut.

Seuraavana päivänä viesteiltiin ja pyysin taas tapaamista. T ilmoitti, että ehkä kolmen päivän kuluttua voisi tulla. No eipä sitten tullut.

Kaksi päivää myöhemmin sain T:ltä viestin: "Vähän tuntuu että sä et ees halua sopia milloin nähdään". Ja kaksi päivää tämän jälkeen T:llä alkoi vapaat, joista oli aiemmin vain ilmoittanut minulle, että silloin hänellä on oma meno - näin tämä aina tapahtuu, asiat vaan ilmoitetaan minulle ja olen kusipäinen akka jos edes kehtaan sanoa, että sulla on noita omia menoja aika paljon ja yleensä se aika ku ollaan yhdessä, ei tehdä mitään, maataan vaan sohvalla ja katotaan telkkaria. Toiveenani on siis se, että kun T kerran haluaa nähdä minua mahdollisimman vähän, niin jospa hän edes ne harvat kerrat panostaisi minuun ja kuuntelisi minun toiveitani. Olen monta kertaa sanonut, että jos haluaisin tapaamisilla vain käydä Prismassa ja katsoa telkkaria, voisin tehdä ne asiat ihan yksinkin omasta kodistani käsin.

Olen mennyt tässä tilanteessa eniten raiteiltani siksi, että T ei pysty ottamaan toiminnassaan huomioon edes kuolemantapausta. Sellainen on mielestäni erittäin hyvä syy kaivata toista lähelle ja esim. syliä johon käpertyä nukkumaan. Ja toki myös sellaista ihmistä, joka sanoisi, että älä hätäile, kyllä ne hautajaiset menee ihan hyvin, ymmärrän kyllä että sua jännittää. Mutta ei, liikaa pyydetty.

Järkyttävää on se, että tilanne on pitkittynyt, eikä T ole missään vaiheessa osoittanut, että ymmärtäisi miltä minusta tuntuu. No sitten tulikin ne 110 viestiä eikä vointini ymmärrettävästi niistä lainkaan parantunut tai helpottunut. Ja sen jälkeen kun kerroin, miten itse toivoisin, että parisuhteen asioista keskustellaan ja molempien argumentit otetaan huomioon: "No yritetään. Mutta jätä mut ensin hetkeksi rauhaan". Jep, koko tilanne on alkanut siitä, että minulta kuoli sukulainen, kaipasin tukea, mutta T ilmaisi ties miten monennen kerran tämän suhteen aikana, että viina on tärkeämpi kuin mun tunteet, en tällä kertaa taipunut hänen tahtoonsa - hän siis on tottunut jo siihen, että valta on hänellä ja hän voi riepotella minua, koska minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua riepoteltavaksi jos koskaan ikinä milloinkaan haluan häntä nähdä - ja haluanhan minä. Tällä hetkellä T on siis suuttunut siitä, että MINÄ loukkaannuin hänen toiminnastaan, käytännössä hän on siis suuttunut siitä, että olen sanonut, että hän on toiminut väärin minua kohtaan. Hän saa mielestään toimia väärin, mutta jos joku siitä mainitsee, hän kostaa. Ja tämä toimintamalli on jo tullut todella tutuksi.